Miksi tehdaspaikkakunnille ei synny uutta teollisuutta?

Mahtimedia mylvi UPM:n Voikkaan paperitehtaan lopettamista vastaan vuoden 2007 eduskuntavaalien alla: työpaikat olisi pitänyt säilyttää; olisiko tasapuolisuuden nimissä pitänyt perustaa uudelleen myös Killinkosken 1954 lopetetun puuhiomon työpaikat.

Poikkesin Voikkaalla pari kesää tehtaan lopettamisen jälkeen. Pääraitin näivettyminen oli kyllä alkanut jo pari vuosikymmentä aikaisemmin; työväentalon ulkokunto kertoi kylän yhteisöllisyyden rappeutumisesta jo ennen Halosen presidenttikausia. Samanlainen ehtootunnelma vallitsi Myllykoskella, vaikka siellä paperitehdas vielä toimi silloin.

Miksi aikoinaan virkeät tehdaspaikkakunnat eivät ole synnyttäneet ympäristöönsä muuta uutta teollisuutta?

Paperialan yleinen ansiotaso on tunnetusti ollut reippaasti korkeampi kuin muilla toimialoilla; vuoden 2005 selkkauksen aikana ilmeni, että paperitehtaissa jopa kanttiinin hoitajien ansiotaso oli silloin puolta korkeampi kuin tyypillisesti ravintola- ja kahvila-alalla Helsingissä.

Miksi paperitehtaiden ylikorkea palkkataso ei luo kannusteita investoida uuteen teollisuuteen paikkakunnilla? Koska se perustuu rent seeking –toimintaan (oman edun tavoitteluun, omanvoitonpyyntiin): joukkovoiman käytön tavoite on saada lainsäädäntö muutettua siten, että joukkovoiman käytön härskeimmätkin muodot ovat laillisia.

Näinhän meillä on tapahtunut sitten Killinkosken tehtaan lopettamisen, erityisesti nk. Sorsan-Virolaisen hallituksesta Holkerin-Liikasen hallitukseen; työelämän pelisääntöjä on jatkuvasti ”kehitetty” pidentämällä ansiosidonnaisen työttömyyspäivärahan kestoa, parantamalla irtisanomissuojaa, yhteistoimintalailla, työehtosopimusten yleissitovuudella ja Lipposen hallitusten innovaatiolla taata kuntaliitosten jälkeen henkilöstölle viiden vuoden irtisanomissuoja.

Poliittisen lakkoilun ja tukilakkoilun kieltämistä ei yksikään poliitikko ole uskaltanut kannattaa, puhumattakaan Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksesta.

Tehdaspaikkakuntien nuoriso oppii nopeasti, miten ylisuuri palkkataso saavutetaan. Vaihtoehtoinen urapolku on päästä herraksi rent seeking’issä, siis joko lukemaan työoikeutta ja sopimusjuridiikkaa tai valistusupseeriksi.

Näin tehdaspaikkakunnille ei synny aitoa pienyrityskulttuuria ja siksi sinne halutaan vain suuria tehdaslaitoksia; työmarkkinoidemme rakenteet on luotu suuryritysmaailmaa varten ja erityisesti valtio-omisteisia ja poliitikkojen vaikutusvallassa olevia suuryrityksiä varten.

Juuri näitä rakenteita Urpilaisen (ja Rinteen) jarrukentälliset puolustivat ehdottoman menestyksellisesti viime hallituskaudella.

 

Kun se toi roiman vaalitappion, ehkä tehdaspaikkakunnat ovat heräämässä: saavutettujen ”etujen” peruuttaminen nostaisi nopeasti työn tuottavuutta kautta koko teollisuuden, mikä kasvattaisi työvoiman kysyntää eli loisi uusia työpaikkoja; Suomeen kannattaisi jälleen investoida; hyvyyden kierre jatkuisi

Molemmat oppositioon, kokoomus ja Sdp!

Kumpi oppositioon, kokoomus vai Sdp, kysyy perässähiihtäjä Helsingin Sanomissa. Skandinaviassa on viime vuosina lähes säännöksi muodostuneet vähemmistöhallitukset ja silti nykyistä Ruotsin hallitusta lukuunottamatta ne ovat olleet varsin vakaita koalitioita.

Fagerholm muistelmissaan korosti sitä, kuinka vuoden 1948 "jo riittää"-vaalien jälkeen sosialidemokraattien johtama vähemmistöhallitus kykeni uudistuksiin ja demarit saivat hyvin toteutettua tavoitteitaan.

Miksi ei siis Suomeenkin vähemmistöhallitus, keskusta ja perussuomalaiset?

Sen muodostaminen olisi varmasti nopeinta kaikista mahdollisista vaihtoehdoista; kokoomus ja demarit saisivat jatkaa riitelyään oppositiossa.

Ainoa asia, mitä ne yhdessä vastustavat oppositiossakin, on vero- ja sosiaalipolitiikan kehittäminen kohti perustuloa, koska ajanoloon se vähentäisi huomattavasti niiden taustajärjestöjen, työantaja- ja ammattiyhdistysliittojen, valtaa työmarkkinakysymyksissä; ks. myös ja siinä oleva linkki Sinikka Suomisen kirjoitukseen.

Oppositiossa kummankin puolueen oma etu olisi kannattaa sote-uudistusta, mitä tahansa siitä lopulta sukeutuukin. Muissa asioissa jompi kumpi, kokoomus tai sdp, kannattaisi hallituksen esityksiä riippuen niiden sisällöstä. Takiaispuolueista rkp äänestäisi etupäässä lojaalisti hallituksen mukana, silloin tällöin parin edustajan profiloituessa oppositioon.

Vähemmistöhallitus olisi mitä ilmeisemmin paljon vakaampi koalitio kuin koettu Jyrki Kataisen eurososialistinen hybridihallitus tai Alexander Stubbin lumehallitus.

ELÄKERAHAN TUOTTOASTEIDEN MIELEKKÄÄSTÄ JÄLKITARKKAILUSTA

Eläkerahan tuotto on ollut alle tavoitteen, reaalisen 3,5 prosentin vuosikasvun, eläkevakuutusyhtiöissä yhtä yhtiötä lukuun ottamatta kymmenvuotisjaksona 2005- 2014 (HS Talous 19.3.15). Analyysi antaa aiheen seuraaviin kommentteihin.

Ensinnäkin 3,5 prosentin vuosittainen reaalituotto on aivan liian alhainen. Kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla on tarjolla pitkällä aikavälillä yli 4,5 prosentin reaalinen vuosituottoaste eläkevakuutusyhtiöiden sijoitussalkkujen nykyisille koostumuksille.

Eläkesijoittamisessa pitkä aikaväli on neljä sukupolvea. Siksi yhden prosenttiyksikön vuosituottoasteiden eron kustannus on valtaisa: jotta sadan vuoden kuluttua olisi eläkkeiden maksamiseen käytettävissä tämän päivän ostovoimaltaan sata euroa, on 3,5 prosentin reaalituotolla sijoitettava tänään yli kaksi ja puolikertainen määrä euroja kuin 4,5 prosentin vuosituotolla; ulotettaessa tarkastelu 50 vuoden päähän, on tänään vastaavasti sijoitettava kaksi kolmasosaa suurempi rahamäärä.

Yhteinen etumme vaatii, että emme aseta eläkerahojemme vartijoille rimaa liian alhaalle.

Toiseksi on huomattava, että Helsingin Sanomien analyysi ei paljasta, onko toteutunut vuosituottoaste yksittäisten vuosituottojen aritmeettinen keskiarvo vai sijoitusten keskimääräinen reaalinen vuosituottoaste korkoa korolle eli tuottoasteiden geometrinen keskiarvo. 

Aritmeettinen keskiarvo on pitkällä aikavälillä osaketuotoissa noin prosenttiyksikön geometrista keskiarvoa korkeampi. Tarkkailtaessa jälkikäteen toteutuneita tuottoasteita on geometrinen tuottoaste oikea viitekorko, jollainen yllämainittu rahoitusmarkkinoiden tarjoama 4,5 prosenttia on nimenomaan.

Kolmanneksi on tärkeätä, että tuottojen lyhyen aikavälin jälkitarkkailussa, kuten 2005 – 2014, ei verrata toteutuneita tuottoasteita tavoitteeseen 4,5 prosenttia vaan tavoitteen viiteindeksin kehitykseen kyseisenä ajanjaksona, koska kymmenen vuotta on tavattoman lyhyt aikaväli eläkevarojen sijoittamisessa. 

Eläketurvakeskuksen ja valvovan ministeriön tulisikin joka vuosi julkaista jälkikäteen viiteindeksin mukainen tuottoaste.